Painajaisten Duoibal 7/2014

Jos Lappi 2014 saaga ei ole vielä tuttu, tahi olet tippunut muuten vain kärryiltä, palaa lähtöpisteeseen tästä. Muuten varoitan; Parta-Antin ja Suur-Säkin kuvamatsku, jonka tässä setissä näet on parasta A-luokkaa.

Dodii, oltiin siis Duoibalin ylängöllä, uimahypyistä puhtoisina ja pekonilla ravittuina. Tosin kalattomina ja navastakin vuosi kovasti veri kun mäkärät, nuo lapinjätkän ylevimmät ystävät, olivat sinne päässeet invaasion tekemään. Kyllä, ne hakeutuvat oikeasti sinne ja tikkaavat niin perttelisti. Vuotavasta navasta huolimatta läksimme laskeutumaan ylängöltä - yllätys yllätys, hirmuhelteessä jälleen. Mutta paikat olivat vetreinä ja matka taittui. Kunnes puolen tunnin kuluttua tummat pilvet alkoivat kietoutua ylängön ja expeditiomme päälle. Selvää ukkospilveä, joo. Suunta kohti meitä, nopeasti, tietysti kahdesta suunnasta kuten tunturin meteorologiaan kuuluu. Puita ei parin kilometrin säteellä, meillä rinkassa hiilikuitu- sekä alumiinikeppejä sopivaksi salamasieppariksi. Ilmoitin expeditionille että meillä on tässä pieni tilanne päällä ja lähdin (minulle hyvin poikkeuksellisesti) paasaamaan täysiä suorinta tietä alas puurajan alapuolelle. Pojat jäivät taakse kuvailemaan ihania pilviä eivätkä ihan tarkkaan ymmärtäneet tilanteen korkeaa riskiä. Noh, kun eka jyrähdys tuli selän takaa, alkoi pojillakin askel olla aika vetävää.

Ukkosta takana, rajuilmaa edessä. Fy fan, sekä sjutton också.

Come with me if you want to live. Best regards, Pertti Eräreikä.

Pääsimme puurajan alapuolelle ja vedimme vähän henkeä ja suklaapatukkaa. Neuvonpidon jälkeen päätimme jatkaa kunnolla puurajan alapuolella, vaikka maasto oli jatkuvasti viheliäisen vinkkeliä ja möykkyistä. Hikisen paskamaaston tallaamisen jälkeen ukkonen alkoi taas loitontua ja pääsimme painamaan parempaa maastoa pitkin. Kilometri toisensa jälkeen. Pahaenteistä taivasta katsellen.

Olimme jo kilometrin päässä kunnon tunturikoivikosta (lue: turvallisesta maastosta), kun ilma alkoi taas enteillä jotain inhottavaa tapahtuvaksi. Epämääräisiä tuulahduksia ja joopas/eipäs tihkusadetta odottavassa hiljaisuudessa. Kuljimme kuoleman kentillä kohti vaatimatonta poikkisuuntaista harjumuodostelmaa, sen yli pitäisi mennä ja sitten tulisi polku suoraan tunturikoivikkoon. Mutta mitä lähemmäksi tuota pientä harjua päästiin, sitä haljumpi olo alkoi tulla. Jostain syystä tunnen ukkosen niskalihaksissa sekä ojentajissa ja pystyn hyvinkin tarkkaan ennustamaan koska paukkuu ja koska ei. Saavuimme harjun juureen, minä keulassa. Niskaa kihelmöi niin lujaa etten muista semmoista montaakaan kertaa kokeneeni. Vaadin ryhmää kiertämään harjumuodostelman, vaikka sen ylitys olisi kestänyt vain muutaman minuutin. Läksimme siis kierrokselle ja parin minuutin päästä harjun päälle rämähti ukkonen aivan tyhjästä. Olis muuten osunut suoraan kupoliin! Ja sitten alkoi oikea kiirastuli selän takana. Pääsimme kuitenkin kreivin aikaan pakoon koivikkoon, jossa kaatosade vihdoin alkoi ja laukaisi tilanteen. Marssimme märkinä ja väsyneitä, söimme epämiellyttävässä sammalikossa huonoa ruokaa ja jatkoimme marssia. Mutta sitten saavutimme joen. Ensimmäiset myrskynjälkeiset auringonsäteet leikkivät kosken kuohuissa. Matka oli ollut pitkä ja kivinen. Nyt kuitenkin syvällä sisällä kuului se pieni raksaus, kuin jotain olisi murtunut. Mutta ei kipua, vaan hellä lämmin paine rintakehässä, kuin lapsuudenkodin leivinuunin hohka jouluaamuna.

Nyt aletaan olla asian ytimessä!

Leiri pystytettiin korkean mäen päälle joen varteen. Pehmeätä tasamaata, hieman tuulisempaa ilmatorjunnan edesauttamiseksi ja antiikkinen nuotiopaikkakin löytyi. Ilo oli kuitenkin väliaikaista. Helle tuli takaisin vielä hurjempana kuin ennen - ja sade oli herättänyt jokaisen siipiä kantavan perkeleen mitä pusikoissa sikiää. Hyttyset inisivät, mutta ketä se haittaa? Mäkäräiset tulivat kuution pilvissä ja kun niille käänsi selkänsä niin goretex paukkui ja vaikeroi kuin raekuuron alla. Ja nuo hengettömät vihulaiset löysivät pienimmätkin vaatetuksen aukot ja möyrivät sisään sääriin ja käsivarsiin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suojautua pitkällä aluskerrastolla, kunnon takeilla, hupuilla ja päähineillä - ja ulkona oli kuitenkin kanariakelit! Mutta kaikista paskamaisimpia paskoja olivat kissankokoiset paarmat. Miksi? No siksi, että kun tuuli vei satunnaisesti mäkärät pois ja seurue luonnollisesti repi jokaisen vaatekappaleen euforiassa päältään, saapuivat nämä valtavat pörisevät pommikonelaivueet penetroimaan neitseellistä etelänpojan orvaskettä ja vähän muutakin. Ja minä en ole Lapissa valittanut ikinä elukoiden määrästä. Ikinä. Paitsi nyt. Kummaeno - unelmien joki helvetistä.

Suur-Säkki taisi kerätä pahimmat damaget. Parin minuutin machoilun saldo.

Mutta täällä oltiin ja kalaan mentäisiin - Suur-Säkki ja Parta-Antti mönkkäriuran vuoksi todennäköisesti tyhjäksikalastetulle kotikoskelle, minä ja Meka parin kilsan päähän alavirtaan vähän syrjempään kulkureiteiltä. Saatananmoista tetsaamista se olikin taas siinä saatanan pajurisukossa. Päästiin kuitenkin joelle ja kala pintoi minkä kerkesi. Satoja olemattoman kokoisia taimenia hyppeli ja tukisteli uistimia. Turhaa touhua. Meka lähti alas loppuliukuun, minä ylös niskalle. Näin harjuksen pintovan ja yritin höynäyttää sitä lippaan. Sitten vaappuun. Pintominen loppui ja upotin CD-5:n akanvirran pohjahiekkoihin, nytkytellen silloin tällöin vavankärjellä, jo muita asioita miettien. Harri haki vieheen pohjasta, pienen painin jälkeen havas heilahti ja 37cm ruokakala oli rantanurmella. Kopautin päähän, vedin kurkun auki ja pyllähdin viereen istumaan. Ekasta ruokakalasta on perinteisesti otettu saalispönö, mutta nyt ei jaksanut uupelossa. Minulle riitti tieto että tämä oli yksi elämäni tärkeimmistä kaloista, koska ilman tätä saalista expeditionin moraali laskisi pohjamutiin ja isot miehet alkaisivat itkeä erämaan epäreiluutta. Mutta kohtaloa kai sekin, ettei tämä kala tullut ihan tavanomaisella tyylillä, vaan piti hakea ihan pohjasta asti.

Nättiä mutta niin nuivaa...

Kävin vielä Mekan luona kosken lopussa. Gibs Crocciin tuli julma tappelukaveri pitkällä heitolla. Kiloharri? Iso taimen? LOHI??? Ei, tappelukaveri oli kolmikiloinen hauki, jonka pää oli ottanut arvista päätellen osumaa perämoottorista. Läksimme vielä yläjuoksulle, jossa nättiä kalastuslääniä riitti paljonkin. Mutta mitään ei enää saatu ja manat tyhjinä palasimme leirille. Suur-Säkki ja Parta-Antti olivat myös vetäneet tyylipuhtaasti munat pataan. Onneksi minulla oli se harri mukana. Ilta alkoi vihdoin viilentyä, paistelimme kalaa ja joimme viskiä, pojat kuvailivat. Kotikosken niskalla tuikki muutama isompi kala. Hyppikööt. Ilma viileni nopeasti ja lämpötila tuli parissa tunnissa varmaankin 25 'C alaspäin. Joki alkoi tuottaa hurjia määriä usvaa.

Jaksoin lopulta kuvata harjukseni. Mikä taidepläjäys.

Näin kummituksen.

Savuava joki.

Jossain vaiheessa yötä havahduin teltan liepeiltä kuuluvaan rytinään. Huusin ja uikutin todennäköisesti että karhu hyökkää leiriin. Meillä on ollut viime aikoina niiden kanssa hirveän huonot välit. Suur-Säkki ampaisi kanssani pihalle ja karhu osoittautui kahdeksi tunturipöllöksi, jotka kalusivat kalanperkeitä. Nättejä siivekkäitä.

Seuraavana päivä oli taas kuuma. Vielä kuumempi kuin ikinä. Napavaatetuksen alla hiki virtasi ja mielessä risteili painokelvottomia ajatuksia. Mäkärät ja paarmat, helle ja kalat. Kaikki meitä vastaan. Uiminen virkisti hetkeksi ja siinä intouduimme pienelle sinisen laguunin vesisodalle ja ilottelimme alastomina Kummaenon rannoilla kuin vedenneidot, tanssahdellen paarmojen kanssa kilpaa. Ylivertaiset aistimme kuitenkin havaitsivat, että meitä tarkkailtiin. Pelokkaat ihmisolennot, koiras ja naaras, katsoivat pusikossa tanssiamme, olisivat halunneet ohittaa meidät polkua pitkin, mutta päättivät paeta takaisin mistä tulivat.

Kuivattelun jälkeen päätimme lähteä ylävirtaan etsimään neitseellisempää kalastusmaastoa. Rinkat olivat keventyneet huomattavasti, mutta veto oli jo ekalla kilometrillä aivan pois helteen takia. Jalat tärisivät ja vesi ei mennyt alas. Helvetti mihin savottaan olikin tullut lähdettyä.

Vaan miten kävi? Löytyikö neitseellisiä kalapaikkoja vai jatkuiko helle ja paarmapommitus tappaen retkueen viheliäiseen pajukkoon? Sotkettiinko retkikunnan moraali ja fyysinen kantti alimpaan suohelvettiin tuottamaan virvatulia ja humalluttavia metaanihöyryjä selviytyneiden vaeltajien riesaksi? Sen tiedät vain odottamalla tarinan jatkoa. Joka on TÄSSÄ.